Lemmikit ja masennus

Eräänä päivänä katselin hakaniemen spurguja ja yleistä pahoinvointia. Sanoin ex-miehelleni

etten ihmettele näiden kaikkien pahoinvointia koska Suomessa kenelläkään pienituloisella ei ole varaa mennä terapiaan. Minua ei ole käsketty sinne mutta tuli sekin asia vastaan ja tutkittua . Eli kela toki korvaa terapiasta osan, mutta henk. koht. maksettavaa jää joka tapauksessa n. 100 euroa kuukausi. Eli monella ei ole pienintäkään mahdollisuutta maksaa 100 euroa terapiasta. Ja terapian kelan ehdoilla vaaditaan kestävän vähintään vuoden, jopa kolme vuotta. En sitten tiedä kuinka montaa se hyödyttäisi mutta tiedättepähän ettei kenelläkään spurgulla ole varaa moiseen. Jokaisen humalaisenkin takana on tarina. Usein surullinen.

No, kävävipä siis niin että minä sairastuin vakavaan masennukseen jokunen vuosi sitten. Se tuli YLLÄTTÄEN JA PYYTÄMÄTTÄ. Ennen sitä olin pilkannut kaikkia, että menkää lenkille ja kantakaa vastuu elämästänne ja tunteistanne! Älkää loisiko.

Jouduin siis itse kokemaan sen kauheuden, minkä olemassaoloon en ollut uskonut. Väitän

että julkisuudessa puhutaan väärin kun joku sanoo että masennus olisi muotia. Hän varmasti tarkoittaa että alakulo on muotia. Se voi ollakin mutta sairautena masennus ei ole muotia. Siitä voi olla jokainen sen kokenut varma!

Minun masennukseni alkoi niin että olin tavalliseen tapaani menossa töihin kun aloin itkeä työmatkalla ja päätinkin suunnata matkani kohti terveysasemaa. Tätä ennen olin hoippunut työpaikalla muutaman kuukauden kuin mikäkin zombi. Koittanut elää normaalisti huolimatta epätavallisen syvästä väsymyksestä ja muista somaattisista oireista.

Siihen aikaan kävin yksityisellä psykiatrilla ja hän pisti lähetteen psykiatrian poliklinikalle. En kuitenkaan päässyt sinne. Olin kuulema liian terve. Asia korjaantui kun kävelin Auroran mielisairaalan päivystykseen. Siellä tosin minulta kysyttiin että "tulitko tänne töihin", eikä muutenkaan uskottu minun olevan hullu. No, sain kuitenkin vakavan masennuksen diagnoosin ja rauhoittavia 10 kpl joita en koskaan syönyt. Ja kotiin. Sitä kautta kuitenkin asiat hoituivat pikapuoliin ja pääsin psykiatrian poliklinikalle.

Se olikin luksusta. Ekaa kertaa elämässä minusta tuntui että joku välitti minusta. Todella.

Sain oman lääkärin, oman sairaanhoitajan, oman sosiallityöntekijän ja muutamaksi käynniksi jopa oman terapeutin. Kun masennus oli pahimmillaan tapasin sairaanhoitajaa joka viikko ja hän hoki minulle "kaikesta selviää". Upeinta oli kuitenkin se, että psykiatrian polilla minua kunnioitettiin ja arvostettin. Minusta välitettiin. Oli aikaa, kaikki kiire oli pois.

Terveysasemien palvelut ei kaikkialla ole ihan maan mainioita mutta kokemusteni mukaan erikoissairaanhoidon palvelut Helsingissä ovat huippuluokkaa. Lääkärin vastaanottoajat ovat 45 minuuttia ja kaikkialla (myös neurologian-, ihotauti- ja silmätautien polilla ym.) omat psykologit ja sosiaalityöntekijät ym. käytettävissä. Pidän Helsingin erikoissairaanhoitoa todella tasokkaana ja hyvä niin!

Lääkärini oli heti alusta alkaen lääkevastainen mikä on ihan hyvä juttu. Muutaman kuukauden päästä sain kuitekin 75e kuukaudessa maksavaa masennuslääkettä (kela ei korvaa) ja jotenkuten sen ja rentouttavan mökkikesän ansiosta selvisin terveemmäksi. Oman kokemukseni pohjalta vakava masennukseni kesti sen puoli vuotta silloin. Ja siitä siis selviää - jollei päädy itsemurhaan ennen sitä.

En ole enää psykiatrian poliklinikalla hoidossa, se oli 8 kuukauden jakso josta olen todella kiitollinen. Kaikista hienointa oli se, että psykiatrinen hoito on ILMAISTA, toisin kuin moni muu julkisen puolen terveydenhoito.

Haluan päätyä lemmikeihin. Tämän masennusjakson aikana saamistani moninaisista hoidoista parhaimmaksi koen lemmikit. Otin ne puolen vuoden päästä masentumisestani ja se oli parasta mitä voin tehdä. He  tarjoavat 24h lämpöä ja rakkautta. Kaikki ajatukseni keskittyvät lemmikeihin enkä voi tuntea paljoakaan pahoinvointia. Vain rauhaa ja rakkautta. On niin käsittämätöntä miten pieni karvakasa voi olla niin viisas ja empaattinen ja sympaattinen. Täysin käsittämätöntä. Nämä veikkoset eivät tähän päivään asti ole koskaan tehneet yhtäkään pahaa tekoa, toisin kuin katit yleensä. He ovat täynnä hyvyyttä, mitä jaksan päivittäin ihmetellä.

Olisi muutenkin syytä pohtia lemmikkihoitoja jotka voisivat radikaalisti parantaa vanhusten masennusta vanhustenkodissa.

Tai mitä auttaisi jos mielisairaalaan vietäisiin nyrkkeilysäkki johon potilaat voisivat purkaa vihaansa?

no, lopuksi sanon että olen joka päivä kiitollinen parille lemmikilleni että saan elää heidän kanssaan ja aina kun edes katson heitä, alan hymyillä. Karvainen hoito on sitä parasta hoitoa. Suosittelen kaikille.

Ja vaikka olisi allergioitakin, jokaisella löytyy lemmikki kun vähän asiaa tutkii. Kaikille sopiva.

Elän hymy kasvoillani.